lauantai 9. helmikuuta 2013

Eläkeläisten metsästäjä


Photo: Charles C. Ebbets 1932


Herra K on kertonut työtovereilleen aikovansa jäädä eläkkeelle. Toverit ottavat tällaisen puheen vastaan vaisusti ja väsyneesti hymyillen ajatellen tuon nyt olevan sitä ainaista uhoa ja aistivoimaista vemmellystä, josta herra K. on niin tunnettu. Lupailee vain, ei toteuta -on kahvihuonekunnan yksimielinen tuomio. Monetko kerrat se aikonut sairaslomaakin ottaa, vaan eipä malta pysyä pois, vaikka olisi eväät tippapullon nokassa. Raskaasti huohotellen se kämpii työmaalle ennen kukonlaulua paljon ennen muita ja kun joku elokuvista tulija iltamyöhällä sattuu kävelemään viraston ohi, valo palaa herra K:n työhuoneen ikkunassa ja hänen muodoton, ryhditön hahmonsa on kumartuneena tärkeiden papereiden tutkimiseen ja raporttien laadintaan. Korvaamaton mies kerta kaikkiaan!

Kuten jokainen työtä nuuhkaissut tietää, työllä on salakavala, riippuvuutta aiheuttava vaikutus. Aluksi kaikki on alkanut kokeiluna, ikään kuin ohimenevänä leikkinä, viihteenomaisena taipumuksena perehtyä erilaisten asiakirjojen, työtapojen ja sääntöjen viidakkoon ja siitä on luisuttu kaltevalle pinnalle ja alamäki on ollut raju. Vuosikymmenien kuluttua loppukäyttäjä on työlleen täysin omistautunut, sitoutunut puurtaja; muulimainen ihmisraunio, joka vastaa yöllä ja päivällä puhelimella, sähköpostilla ja pään sisäisinä ääninä tulviviin vaatimuksiin tilastoida, raportoida, innovoida ja strategisesti suunnitella ja korjata sellaista mikä -vaikka ei olekaan rikki -tarvitsee korjausta mitä pikimmin ja mistä toimenpiteistä on toimitettava ajantasainen tapahtumaportfolio kuuden tunnin välein asianomaisille tahoille kolmena kappaleena.

Tämä pätee erityisesti suuriin, institutionaalisiin työpaikkoihin kuten valtion ja kunnan virastot, laitokset, kirjastomonumentit, museot tai sairaalat. Kukapa koskaan saisi kylläkseen vaikkapa sairaalan ummmehtuneen kitkerästä, hiukan hiostavasta ja tymäköiden desinfiontiaineiden terävöittämästä ilmasta? Ilmanalasta, joka tuo mieleen kadotetun nuoruuden lämpimät, tarunhohtoiset päivät, kuukaudet ja vuosikymmenet, kun lämmitettiin haloilla autoklaavia ja tiskattiin korvalamppuja yöaikaan kylpyhuoneen lavuaarissa? Leikattiin umpilisäkkeitä säilykepurkin avaajilla ja välillä syötiin kääröstä sipulimakkaraa kulautellen villasukkaan kiedotusta pullosta kylmää maitoa päälle?

Tuo oli ennen välinehuoltajien ilmaantumista. Noina aikoina, kun muiden muassa herra K. tuli taloon, kaikki olivat nuoria, kauniita ja nauravaisia. Pitkät kiharaiset hiukset liehuivat olkapäille, nilkkoihin ulottuva nahkatakki lisäsi katu-uskottavuutta ja suuret, pyöreät silmälasit täydensivät kokonaisuuden. Ihmekö että työssä viihdyttiin ja tuosta rakkaudesta yhdessä laulettiin. Hiio hei, ain laulain työtäs tee! Siitä kaikki alkoi ja lukemattomien palavereiden, johtoryhmäkokousten, organisaatiomuutosten ja johtajavaihdosten jälkeen talossa ollaan edelleen kumaraisina, harmaantuneina ja hiuksetkin on elämä kerinyt. Mutta edelleen ollaan samassa veneessä, kaveria ei jätetä ja kuri on herrojen vittuilua.

Ilmastoinnin puutteellisuus on elinehto kaikelle julkiselle rakentamiselle. Kun fyysisesti raskaita töitä ei enää juuri ole, aiempaa hengenahdistusta ja rauhasten eritystä työn rasituksen merkkinä koetaan nykyisin koneellisen ilmanvaihdon automaattisesti aiheuttaman tuskanhien muodossa. Terveellä ihmisellä, saati sitten työhullulla herahtaa kylmä hiki kainaloihin ja lyö rillit huuruun, kun hän iskeytyy sisälle taloon.

Tällaisessa työpaikassa leijailee kaikkien edellä mainittujen elementtien huumaava kombinaatio: epätoivon, toivon, puhdistusaineen, köyhyyden, märkien vaatteiden, pölyn ja keskinäisen, jankuttavan kiusaamisen raskas löyhkä. Kun sitä siemaisee keuhkot täyteen, tuntee olevansa pieni, mutta elintärkeä, tarpeellinen ja hyödyllinen ratas koneistossa, jonka tavoitteena on muun puuhailun ohella säästää ja tuottaa ylemmille tahoille raportteja kaikista niistä tuhansista pienistä toimenpiteistä, joilla tuohon kultaiseen tavoitteeseen lakkaamatta, vuosikymmenestä toiseen uurastaen sinnikkäästi, joskin turhaan pyritään.

Kun suuret sodanjälkeiset ikäluokat sitten häädettiin saneeraukseen ja ikäheikkouteen perustuen eläkkeelle, alkoi lisääntyvästi ilmetä, että nuo haamumaiset oliot, jotka oli hyväntahtoisesti ohjattu pois tuottavasta työstä ja joilta työpaikan avaimet oli takavarikoitu visusti, olivat ryhtyneet yöaikana tiirikoimaan itsensä takaisin työmaalle. He lukivat sähköpostejaan ja vastasivat erilaisiin kyselyihin tottumuksen voimasta. Tarkkaavaiset siivoustyönohjaajat joukkoineen löysivät aamuisin eläkeläisten makauksia perimmäistä komeroista, huoltotunneleiden päätyjen koteloinneista ja olivatpa röyhkeimmät eläkeläiset pitäneet yöllisiä palavereitaan entisissä, jo muille luovutetuissa työhuoneissaan kuin työtätekevät ainakin. Heidän eväspakettiensa kääreitä löytyi naapurikorttelin jäteastioista ja heidän kengänsuojuksiensa maastopiilo löydettiin satunnaisessa ratsiassa kaupunginpuiston kukkapenkistä.

Talon johto, joka alkuun oli vähätellyt ongelman laajuutta, katsonut sitä suorastaan sormiensa läpi ja jopa tukenut sitä myöntämällä eläköityneille virkamiehille lupia käyttää työtiloja muka tieteellisen työn jatkamista varten havahtuivat, kun nuoret, työpaikalla laillisesti oleskelevat työntekijät alkoivat kapinoida, osoittaa mieltään ja kannella iltalehdille. Useita kuukausia työskennelleen kriisityöryhmän johtopäätös oli selvä. Tälle menolle oli saatava loppu. Perustettiin erityinen eläkeläisten metsästäjän toimi, johon pyrittiin saamaan tukea EU-varoista.

Eläkeläisten metsästäjä, luontaisesta pahantuulisuudesta ja unettomuudesta kärsivä nuorehko nainen raskaasti aseistettuine apuvoimineen saikin tuloksia aikaan ennennäkemättömän nopeasti. Kaupunkien läpi alkoi vyöryä öiseen aikaan pimennettyjä rekkakolonnia, joiden päämäärästä ei kukaan osannut sanoa mitään varmaa. Säikähtänein, seisahtunein silmin ja vaiti ollen kansalaiset seurasivat kuljetuksia, joiden tarkoituksena oli saada aikaan lopullinen ratkaisu. Ansiosidonnaisella päivärahalla tai työmarkkinatuella olevat eivät olleet vaaravyöhykkeessä, eivät myöskään nuoret toimeentulotuen nauttijat. Näiden piiristä kohosi välillä vaimea eläköönhuuto, kun viimeinen raskaasti kuormattu kuljetus jätti kaupungin. 

Mutta mihin tuo matka vei?Joidenkin lehtitietojen mukaan eläkeläisiä vietiin rajan taakse perustettuihin hoivakoteihin, joidenkin huhujen mukaan jossain pohjoisessa oli erityinen osuuskunta työhakuisille eläkeläisille. Ristiriitaiset twitter-viestit kertoivat osan eläkeläisistä karanneen ja perustaneen oman vapaakaupungin jonnekin Joensuun taakse.

Tarinan mukaan herra K. on sen kaupungin johtaja.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Muuten ole sitä mieltä että