Photo: Charles C. Ebbets 1932
Herra K on kertonut työtovereilleen
aikovansa jäädä eläkkeelle. Toverit ottavat tällaisen puheen
vastaan vaisusti ja väsyneesti hymyillen ajatellen tuon nyt olevan
sitä ainaista uhoa ja aistivoimaista vemmellystä, josta herra K. on
niin tunnettu. Lupailee vain, ei toteuta -on kahvihuonekunnan
yksimielinen tuomio. Monetko kerrat se aikonut sairaslomaakin ottaa,
vaan eipä malta pysyä pois, vaikka olisi eväät tippapullon
nokassa. Raskaasti huohotellen se kämpii työmaalle ennen
kukonlaulua paljon ennen muita ja kun joku elokuvista tulija
iltamyöhällä sattuu kävelemään viraston ohi, valo palaa herra
K:n työhuoneen ikkunassa ja hänen muodoton, ryhditön hahmonsa on
kumartuneena tärkeiden papereiden tutkimiseen ja raporttien
laadintaan. Korvaamaton mies kerta kaikkiaan!
Kuten jokainen työtä nuuhkaissut tietää, työllä on salakavala, riippuvuutta aiheuttava
vaikutus. Aluksi kaikki on alkanut kokeiluna, ikään kuin
ohimenevänä leikkinä, viihteenomaisena taipumuksena perehtyä
erilaisten asiakirjojen, työtapojen ja sääntöjen viidakkoon ja
siitä on luisuttu kaltevalle pinnalle ja alamäki on ollut raju.
Vuosikymmenien kuluttua loppukäyttäjä on työlleen täysin
omistautunut, sitoutunut puurtaja; muulimainen ihmisraunio, joka vastaa yöllä
ja päivällä puhelimella, sähköpostilla ja pään sisäisinä ääninä tulviviin
vaatimuksiin tilastoida, raportoida, innovoida ja strategisesti
suunnitella ja korjata sellaista mikä -vaikka ei olekaan rikki
-tarvitsee korjausta mitä pikimmin ja mistä toimenpiteistä on
toimitettava ajantasainen tapahtumaportfolio kuuden tunnin välein
asianomaisille tahoille kolmena kappaleena.
Tämä pätee erityisesti suuriin,
institutionaalisiin työpaikkoihin kuten valtion ja kunnan virastot,
laitokset, kirjastomonumentit, museot tai sairaalat. Kukapa koskaan
saisi kylläkseen vaikkapa sairaalan ummmehtuneen kitkerästä,
hiukan hiostavasta ja tymäköiden desinfiontiaineiden terävöittämästä
ilmasta? Ilmanalasta, joka tuo mieleen kadotetun nuoruuden
lämpimät, tarunhohtoiset päivät, kuukaudet ja vuosikymmenet, kun
lämmitettiin haloilla autoklaavia ja tiskattiin korvalamppuja
yöaikaan kylpyhuoneen lavuaarissa? Leikattiin umpilisäkkeitä
säilykepurkin avaajilla ja välillä syötiin kääröstä
sipulimakkaraa kulautellen villasukkaan kiedotusta pullosta kylmää
maitoa päälle?
Tuo oli ennen välinehuoltajien ilmaantumista. Noina aikoina, kun muiden muassa herra K. tuli taloon, kaikki
olivat nuoria, kauniita ja nauravaisia. Pitkät kiharaiset hiukset
liehuivat olkapäille, nilkkoihin ulottuva nahkatakki lisäsi
katu-uskottavuutta ja suuret, pyöreät silmälasit täydensivät
kokonaisuuden. Ihmekö että työssä viihdyttiin ja tuosta
rakkaudesta yhdessä laulettiin. Hiio hei, ain laulain työtäs tee!
Siitä kaikki alkoi ja lukemattomien palavereiden,
johtoryhmäkokousten, organisaatiomuutosten ja johtajavaihdosten
jälkeen talossa ollaan edelleen kumaraisina, harmaantuneina ja
hiuksetkin on elämä kerinyt. Mutta edelleen ollaan samassa
veneessä, kaveria ei jätetä ja kuri on herrojen vittuilua.
Ilmastoinnin puutteellisuus on elinehto
kaikelle julkiselle rakentamiselle. Kun fyysisesti raskaita töitä
ei enää juuri ole, aiempaa hengenahdistusta ja rauhasten eritystä
työn rasituksen merkkinä koetaan nykyisin koneellisen
ilmanvaihdon automaattisesti aiheuttaman tuskanhien muodossa.
Terveellä ihmisellä, saati sitten työhullulla herahtaa kylmä hiki
kainaloihin ja lyö rillit huuruun, kun hän iskeytyy sisälle
taloon.
Tällaisessa työpaikassa leijailee
kaikkien edellä mainittujen elementtien huumaava kombinaatio:
epätoivon, toivon, puhdistusaineen, köyhyyden, märkien vaatteiden,
pölyn ja keskinäisen, jankuttavan kiusaamisen raskas löyhkä. Kun
sitä siemaisee keuhkot täyteen, tuntee olevansa pieni, mutta
elintärkeä, tarpeellinen ja hyödyllinen ratas koneistossa, jonka
tavoitteena on muun puuhailun ohella säästää ja tuottaa ylemmille
tahoille raportteja kaikista niistä tuhansista pienistä
toimenpiteistä, joilla tuohon kultaiseen tavoitteeseen lakkaamatta,
vuosikymmenestä toiseen uurastaen sinnikkäästi, joskin turhaan
pyritään.
Kun suuret sodanjälkeiset ikäluokat
sitten häädettiin saneeraukseen ja ikäheikkouteen perustuen
eläkkeelle, alkoi lisääntyvästi ilmetä, että nuo haamumaiset
oliot, jotka oli hyväntahtoisesti ohjattu pois tuottavasta työstä
ja joilta työpaikan avaimet oli takavarikoitu visusti, olivat
ryhtyneet yöaikana tiirikoimaan itsensä takaisin työmaalle. He
lukivat sähköpostejaan ja vastasivat erilaisiin kyselyihin
tottumuksen voimasta. Tarkkaavaiset siivoustyönohjaajat joukkoineen
löysivät aamuisin eläkeläisten makauksia perimmäistä
komeroista, huoltotunneleiden päätyjen koteloinneista ja olivatpa
röyhkeimmät eläkeläiset pitäneet yöllisiä palavereitaan
entisissä, jo muille luovutetuissa työhuoneissaan kuin työtätekevät
ainakin. Heidän eväspakettiensa kääreitä löytyi
naapurikorttelin jäteastioista ja heidän kengänsuojuksiensa
maastopiilo löydettiin satunnaisessa ratsiassa kaupunginpuiston
kukkapenkistä.
Talon johto, joka alkuun oli vähätellyt
ongelman laajuutta, katsonut sitä suorastaan sormiensa läpi ja jopa tukenut
sitä myöntämällä eläköityneille virkamiehille lupia käyttää
työtiloja muka tieteellisen työn jatkamista varten havahtuivat, kun
nuoret, työpaikalla laillisesti oleskelevat työntekijät alkoivat
kapinoida, osoittaa mieltään ja kannella iltalehdille. Useita
kuukausia työskennelleen kriisityöryhmän johtopäätös oli selvä.
Tälle menolle oli saatava loppu. Perustettiin erityinen eläkeläisten
metsästäjän toimi, johon pyrittiin saamaan tukea EU-varoista.
Eläkeläisten metsästäjä,
luontaisesta pahantuulisuudesta ja unettomuudesta kärsivä nuorehko
nainen raskaasti aseistettuine apuvoimineen saikin tuloksia aikaan ennennäkemättömän
nopeasti. Kaupunkien läpi alkoi vyöryä öiseen aikaan pimennettyjä
rekkakolonnia, joiden päämäärästä ei kukaan osannut sanoa
mitään varmaa. Säikähtänein, seisahtunein silmin ja vaiti ollen
kansalaiset seurasivat kuljetuksia, joiden tarkoituksena oli saada
aikaan lopullinen ratkaisu. Ansiosidonnaisella päivärahalla tai työmarkkinatuella olevat eivät olleet vaaravyöhykkeessä, eivät myöskään nuoret toimeentulotuen nauttijat. Näiden piiristä kohosi välillä vaimea eläköönhuuto, kun viimeinen raskaasti kuormattu kuljetus jätti kaupungin.
Mutta mihin tuo matka vei?Joidenkin lehtitietojen mukaan
eläkeläisiä vietiin rajan taakse perustettuihin hoivakoteihin,
joidenkin huhujen mukaan jossain pohjoisessa oli erityinen osuuskunta
työhakuisille eläkeläisille. Ristiriitaiset twitter-viestit kertoivat osan
eläkeläisistä karanneen ja perustaneen oman vapaakaupungin
jonnekin Joensuun taakse.
Tarinan mukaan herra K. on sen
kaupungin johtaja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Muuten ole sitä mieltä että