Murkinamies mottitalkoissa

Minna Lindgren kirjoittaa hyvin Helsingin sanomissa suomiessaan lääkäreiden lausuntojen kirjoittamisvelvoitetta muun lääkärintyön kustannuksella.

Koko työurani ajan lääkärin, erityisesti kunnallisen avohoitopsykiatrin lausuntosavotassa mottitalkoita tehneenä voin kaiken yllä olevan todistaa oikeaksi ja perustelluksi raportiksi lääkäreiden nykyisistä työoloista.

Vaikka Kelaa paljon moitiskellaan, selviää se hommistaan ihan hyvin. Koko virkaurani ajan olen tehnyt hyvin tiivistä yhteistyötä Kelan paikallisten toimijoiden kanssa ja sieltä on jäänyt hyviä muistoja.

Säälitti vain se loputtomasti uusiutuvien sääntöjen viidakko, mikä riivasi niin Kelan kuin työvoimatoimistonkin väkeä vai mikä Työ- ja elinkeinokeskus se nyt jonkun ministerin oikusta taas lieneekään. Aina Leppäsen Urposta lähtien säännöt muuttuvat jatkuvasti ja virkailijoiden pitää opiskella pykäliä vapaa-ajallaan.

Samoin kuin lääkäreiden.

Todellisuudessa useimmat tosisairaat saavat etuuksia vähemmän kuin mihin he lain mukaan olisivat oikeutettuja.

Esimerkkeinä ovat vaikkapa vaikeavammaisten skitsofreenikkojen toimintaterapia tai neuropsykologinen kuntoutus ja toisaalta psykoterapia lääkinnällisenä kuntoutuksena työikäisille. Hoitava taho -lue me lääkärit -ei näistä etuuksista tiedä tai välitä tai kapeikko on siinä, ettei palveluntuottajia ole riittävästi.

Psykoterapian osalta on ongelmallista -kuten on todettu monessa yhteydessä- että psykoterapeuttitarjonta on hyvin läikittäistä, satunnaista ja epätasaisesti jakautunutta. Julkisen sektorin lääkäripula kaikkineen johtuu hyvin pitkälle siitä, että tavanomaisen lääkärintyön sijasta lääkärikunta on alistunut sille sälytettyyn toimistotyöntekijän osaan. 

Ei niin, että en arvostaisi toimistotyötä. Hyvä sihteeri on painonsa arvoinen kultaa. Valitettavasti terveydenhuollon organisaatiot ovat alkaneet säästää juuri tästä päästä. Pienipalkkaisten ja fiksujen konekirjoittajien töiden kasaaminen kalliisti koulutetuille, mutta töppösormineen kömpelöille  lääkäreille on älyttömyyden huippu.

Lisäongelma etuuksien saamisessa on, etteivät ihmiset muutenkaan osaa ajatella rationaalisesti. Ilman pienintäkään epäilyä pannaan nimi avoimeen valtakirjaan, jolla vakuutusyhtiö, pankki tai viranomaistaho voi vakoilla, nuuskia ja väärinkäyttää ihmisen intiimejä asioita.

Henkilötunnus, biotunnisteet, DNA-rekisterit, kelarekisterit, henkilökortit, valvontakamerat, elektroninen kulunvalvonta, poliisin salakuunteluoikeus, matkapuhelimen tunnistepaikannus ja muut alun perin hyvään tarkoitukseen ajetut yksityisyyden murtamistekniikat ovat ajaneet ihmisen tilanteeseen, jossa kaikki, joka ainoa liike rekisteröityy johonkin tiedostoon.

Useimmat ihmiset ajattelevat "ei se minua koske, ei minulla ole mitään salattavaa..."
Tässä tulee esiin ajattelun epärationaalisuus: Jos kerran olen kunnon ihminen, miksi minua kohdellaan kuin rikollista?

Entä jos joku haluasi kieltäytyä siitä? Jääkö muita mahdollisuuksia kuin murkinamiehellä, joka rakensi majan metsään ja asusteli muiden kesämökeillä?

Myötähäpeästä

 

 Facepalmia käytetään verkkokeskusteluissa ja kuva-aiheissa kuvaamaan toisen puolesta tapahtuvaa pettymyksen, häpeän, myötähäpeän, halveksunnan tai epätoivon tunnetta. Tähän liittymätön, mutta samantapainen on myös oivallusta kuvaava norjalainen otsaanlyöntitauti eli kappas vaan-syndrooma. 

Joitain senkaltaisia tunnelmia tulee, kun miettii Jörn Donnerin yritystä omaksikuvaksi tai jonkun toisen; kuka sen niin tarkasti tietää. Kustantaja on syyllistynyt siihen, mitä sijoittajat nimittävät analyytikkojen ongelmaksi eli toimimaan historiallisten faktojen pohjalta. Tämän oppineisuutta huokuvan kommentin jatkoa seuraa, kun OK on lukenut kirjan Mammutti.

Outous ja lumo ovat hulluuden ydintä. Sudeettisavolaisena, puoliväkisin Lapinmaahan tuotuna, mutta tänne Pohjoiseen vain jotenkin kaksois-, kolmois tai monisidoksella niputeltuna on OK molemmat kokenut. 

Jo mielikuvatasoinen vapautumisen illuusio syntyy siitä, että on olemassa vaihtoehtoja nykyiselle työlle. Paineisina aikoina lohduttaa, että halutessaan voi vaihtaa johonkin muuhun. Pitkäaikainen sitoutuminen julkisen sektorin epäkiitollisiin töihin sisälsi ja sisältää hyviäkin puolia. 

OK olisi aikaa sitten jättäytynyt yksityislääkäriksi, mutta vuosikymmenien yhteistyö oman tiimin kanssa teki lähdöstä vaikean. Kokemuksesta tiedämme, ettei yksinäisen karjapojan elämä privaatissa, mieron tiellä, vieraissa oloissa ole herkkua sekään. Niin omituista kuin se onkin, koetaan myös potilaat hyvin tärkeiksi yhteistyökumppaneiksi.

Reijo Holmström-vainaa sanoi kerran olevan vaiettu salaisuus, että potilailtaan lääkäri eniten oppii ja saa. Näin ajatellen Donner ansaitsee enemmän kunnioitusta kuin häpeänsekaista irvintää.